Demokratiassa elävä ihminen voi aina vaikuttaa teoillaan omaan tulevaisuuteensa. Mutta olisiko sittenkin helpompaa vain tyytyä kohtaloonsa ja surkutella? You decide!
Tyrakin pärstä on kaikkialla.
Road 96 on vuonna 2015 perustetun ranskalaisstudio DigixArtin kolmas teos. 14 vuoden ajan Ubisoft Montpellierin riveissä työskennelleen Yoan Fanisen perustama noin 15 hengen pelitalo on keskittynyt alkuvuosinaan todella persoonallisiin nimikkeisiin: Lost in Harmony opettaa klassisen musiikin historiaa, kun taas 11-11: Memories Untold on vaha-animaatioista tutun Aardman Animationin kanssa yhteistyössä tehty vahvasti tarinavetoinen tuotos, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin. 11-11 on sikälikin mielenkiintoinen, että ääninäyttelijöiden joukosta löytyy muuan Elijah Wood sekä saksalainen konkari Sebastian Koch, joka nähtiin aikoinaan Homeland -televisiosarjassa.
Road 96 on puolestaan tekijätiiminsä mukaan ainutlaatuinen proseduraalinen pakotarinaseikkailu. Lupaus ei jää pelkäksi mainosmiesten puheeksi, sillä käytännössä yksikään pakomatka ei ole samanlainen. Peliin on väsätty viitisenkymmentä esikirjoitettua kohtaamista sivuhahmojen kanssa, joista kone arpoo seuraavat tapahtumat tiettyjen reunaehtojen puitteissa. Tämä tuo mukavaa arvaamattomuutta reissun kulkuun, ja henkilökohtainen matkani ”ysikutosella” oli ainakin sangen tyydyttävä. Siitä pian lisää.
Episodin alkaessa on aina valittavana kolme nuorta, joilla on hiukan erilaiset lähtökohdat. Reportteri Sonya Sanchez puolestaan muistuttelee soittamisen tärkeydestä.
Otto kaksi
Viime vuoden puolella PC-arvion kirjoittanut Risto avasi ansiokkaasti tekstissään, mitkä ovat tripin lähtökohdat ja mistä teoksessa on kysymys, joten en lähde soittamaan samoja värssyjä. Arvosteltu PS5-versiokin on sisällöllisesti identtinen aiemmin ilmestyneiden Switch- ja PC-versioiden kanssa. Tässä kuitenkin muistin virkistyksenä pieni tiivistelmä: Road 96 on politiikkaan ja kuvitteellisen valtion rakenteellisiin ongelmiin keskittyvä fiilistelymatka, jossa ohjataan kerrallaan yhtä kotoaan karannutta nuorta, joka yrittää päästä valtion rajojen ulkopuolelle maistamaan parempaa elämää. Matkalla kerätään resursseja, jutellaan erinäisten värikkäiden persoonien kanssa, ratkotaan pieniä pulmia ja pelaillaan minipelejä. Niin, ja tietysti yritetään päästä sen perhanan rajan yli.
Karhumaisella Johnilla on sydän paikallaan.
Teos on ennen kaikkea elämysjuna, joskaan sitä ei voi sanoa kävelysimulaattoriksi tekemisen määrän vuoksi. Vaikeustasoltaan suhteellisen mieto matka tuo käytännössä jokaisessa kohtauksessa pelaajan ulottuville pientä ja vaihtelevaa puuhaa pienehköjen alueiden puitteissa. Pienuus ei ole missään nimessä negatiivinen asia, koska rytmitys on nykyisellään niin onnistunutta, että isommat alueet rikkoisivat kaavaa liiaksi.
Poliisiradiosta kuuluu kummia.
Aurinko paistaa sun selkäsi taa
Kiintoisa premissi tarvitsee usein tuekseen mielekästä tekemistä ja miellyttävää estetiikkaa. Siinä testattu PS5-versio onnistuu, sillä ruudunpäivitys on tasaista kautta linjan, eikä bugejakaan ollut jäänyt liiskaamatta. Pelkistetty ja sarjakuvamainen ulkoasu on varmasti osittain pakon sanelemaa pienen tekijätiimin vuoksi, mutta lopputulos toimii. Lämmin värimaailma sopii sekin tunnelmaan erityisen hyvin.
Pidin Roadin estetiikasta sangen paljon myös äänimaailman osalta. Yhtäkään ääninäyttelijää en tunnistanut ennalta, mutta jokainen vetää roolinsa mainiosti. Sarjakuvafiilistä lisää erityisesti hahmojen karikatyyrimäisyys, joista isoimmat pointsit menevät Riston tapaan hulvattomille ”gonzorosvoille” eli Stanille ja Mitchille. Onneksi omalla matkallani sain nauttia 100 prosentin verran heidän kohtaamisiaan.
Stan on tosissaan.
Ääniraidalla kuullaan puolestaan noin 30 biisin verran ajan hengen mukaista musiikkia eri tiskijukilta. Raita koostuu enimmäkseen synthwavesta ja dancesta, mutta on mukaan eksynyt pari rokahtavampaakin luritusta. Isoin nimi lienee kuitenkin The Toxic Avenger, eli ranskalainen DJ, lauluntekijä ja levytuottaja Simon Delacroix.
Kohti auringonlaskua, musat kaakossa.
Sisko, en tahdo jäädä
However, the best thing about _road 96 is that the game gives quite free hands to survive. In practice, you can determine yourself whether or not to be nasty and self -centered, the only ambition of which is to reach the border, or are you trying to get people in the country to turn, for example, in terms of voting, for the future to be more hopeful. One of the genes of adventure trains is avoided nicely, as the player’s choices seem to really matter, and the fruits of the solutions are often found in the face. I hatched a pretty ruthless survival: the money of the bump and even the car always, but in counterbalance I was friendly and tried to get the people I encountered to get up and vote for something other than tyrannidict. Oh, and of course, I would say Tyrak’s election posters whenever possible. It is in your voice that matters!
The border is looming.
After a slow start, the road 96 would take me with him with a strong grip. In addition to the Relationship Paget mentioned in the earlier estimate, memorable characters, a great manuscript and interesting themes guarantee that the controller would not be properly reduced until the final solution has been seen. Speaking of that, at the end of the adventure, it is possible to achieve more ends. For me, the finale was positive, but thought -provoking: if you want a change, you have to work and make difficult, even painful decisions along the way. The revolution has never been survived without sacrifices.
Leave a Reply